Star Wars: Episodi III - Sithin kosto (SPOILER-ARVOSTELU)

Tiedän, että on kirosana myöntää (ainakin Star Wars -fanien keskuudessa) tykkäävänsä pre-trilogiasta, mutta mun on myönnettävä, että minä henkilökohtaisesti rakastan Sithin Kostoa. Osa tästä tunteesta voineen johtua siitä, että kun tämä tuli niin olin niin tämän hypessä kuin olla ja voi. Itseasiassa kuin tämä elokuva oli yhtiä kovimpia paikkoja lapsena minulle (näin elokuvien saralla), sillä tämä "lopetti" kaikkien aikojen lempielokuvasarjani.

Ihan ensimmäiseksi CGI on parantunut huomattavasti. Avaruustaistelu alussa on suorastaan loistava ja on vieläkin, vaikka elämme vuotta 2017 niin vieläkin jaksan innostua siitä. Anakin on erinlainen kuin kloonien hyökkäyksessä ainakin siihen asti kunnes hän pääsee taas Padmen lähettyville, mutta siitä myöhemmin. Ekaa kertaa koko trilogian aikana Anakin ja Obi-Wan tuntuvat olevan oikeasti parhaita kavereita. Heidän jutut olivat ihan hauskoja, he toimivat kahestaan ja mikä parasta Anakin oli se sankari ja maailmankuulu Jedi jota odotimmekin. 

Anakinin pelastaessa Obi-Wanin repijädroideilta R2D2:n kanssa oli osoitus tästä. Toisaalta tämä oli myös osoitus siitä miksi Anakin ei soveltunut Jediksi ja se oli mielestäni hieno pieni palanen koko kuvasta miksi hän kääntyi pimeälle puolelle. Seuraavaksi tuli tuli kohtaus, jossa Anakin ja Obi-Wan taistelivat Dookua vastaan ja kun Obi-Wan oli pelattu pelistä pois niin se taistelu oli silkkaa loistoa. Vaikkakin Obi-Wan saatiin hieman liian helposti pois ja sit kun Dooku kaatoi sen koko parven hänen jalkojensa päälle niin ihme ja kyllä kohta Obi-Wan pystyi taas kävelemään. Se kohtaus saa aina pienen naurukohtauksen aikaiseksi. Takas Anakiniin ja Dookun taisteluun. Siihen mennessä elokuvaa koko saagan hienoin valomiekkataistelu, minkä Anakin voittaa ja se miten Palpatine sanoo sen jäkeen sen "Do It" ja Anankin tappaa voimattoman Dookun nii ai siinä oli jo pientä sitä Sidiusta jota ollaan niin kaivattu tähän trilogiaan.

Sitten saamme nähdä uuden hahmon General Grievusin, joka on ihan ok. Ei mikään superpahis, mutta ihan hyvä lisä elokuvaan. Tämän kohdattuaan Anakin joutuu laskeutumaan puolikkaalla tähtialuksella, mutta kuten tiedämme niin galaksin parhaana hän onnistuu tässä, mutta tykkäsin siitäkin kohdasta ja R2D2:n sekä Anakinin pieni sananvaihto sen aikana sai minut ainakin lapsena hymyilemään. 

Sit pääsemme taas maanpinnalle. Anakin saa suitsutusta osakseen ja Obi-Wan antaa hänen ottaa tästä kaiken kunnian itselleen. Padme palaa kuvioihin ja siitä lähtien alkaa taas kömpelöitä dialogeja, Lucas ei oo todennäiköisesti itse koskaan joutunut vastaaviin tilanteisiin tai sit ei vaan ymmärrä, ettei ihmiset puhu noin. Anakin saa tietää, että Padme on hänelle raskaana ja hänen ilmeestään voi päätellä ettei se ollut ehkä niin hyvä uutinen kuin hän antoi Padmen olettaa. Tässä vaiheessa myös CGI heikkeni huomattavasti ja se tausta on suoraan sanottuna huono. Taustan nähdessä sen huomaa heti etteivät ne ole aitoja. 

Tästä lähtee kuitenkin Anakinin alamäki. Hän näkee unia siitä kuinka Padme kuolee synnytyksessä ja alkaa olemaan huolissaan siitä. Jedi määräysten takia hän ei voi paljastaa sitä kenellekään ja se tuska mikä kasvaa hänen sisällään on jotain sietämätöntä. Hän käy keskustelemassa Yodan kanssa, mutta tämä keskustelu oli yhtä turhan kanssa Anakinin osalta. Ainoa, joka kykeni auttamaan omien sanojensa mukaan oli Palpatine. Keskustelu jonka he kävivät sen ihmeellisen näytöksen aikana nostaa aina käsikarvat ylös. Ian McDirmind on kuin luotu näihin keskusteluihin ja veti sen täydellisesti läpi. 

Tämän elokuvan aikana huomaa, että tämä, juuri tämä tarina on se mitä Lucas on halunnut meille kertoa koko ajan. Harmi vaan siitä ei ollut kolmeen elokuvaan ja sen takia saimme pettyä ennen tätä osaa. Tässä kaikkia mitä olin voinutkin odottaa ja vähän enemmänkin. Palpatinen psykologinen peli Anakinin kanssa oli suorastaan loistavasti toteutettu. Yksi asia miksi rakastan tätä elokuvaa niin paljon on myös se, että tässä Jeditkin ovat semisti ylimielisiä todella tyhmineen sääntöineen, että pieni osa minusta on aina välillä sitä mieltä, että he ansaitsivat sen mitä heille tapahtui. 

Mace Windu oli tästä kaikkien räikein osoitus. Hän on koko ajan Anakinia vastaan ja kylvää omalla toiminnallaan ajatusta etteivät jedit ehkä olekaan hyviksiä. Varsinkin kun hän on tappamassa Palpatinie ja Anakin huutaa "its not the jedi way" kuten hän itse mietti Dookun kohdalla ja kun Mace Windu vastaa hänelle täsmälleen samoilla sanoilla kuin Palpatine vastasi Dookun kohdalla nii häneltä lähtee kaikki usko jedeistä ja se oli mun mielestä varsin mielenkiintoinen kohta. Siitä alkaakin Dart Vaderin aikakausi, jonka hän alottaa tappamalla kaikki nuoret-lapset jeditemppelistä. Samalla kuin Kloonit hyökkää ympäri maailmaa Jedien kimppuun koittaen tappaa heidät. Täytyy sanoa, että tämäkin kohtaus on ehkä koko Star Wars saagan hienompia. Varsinkin jälkimmäinen kun alkaa sinfonia soimaan ja Jedit yksitellen kuolevat. 

Palpatine lähettää Anakinin Mustafariin tekemään tuhojaan samaan aikaan kuin Obi-Wan ja Yoda saavat selville ketkä ovat tämän hyökkäyksen takana ja tässä tulee pieni ristiriita taas. Kun Yoda päättää, että Obi-Wan lähtee Anakinin perään ja hän lähtee Palpatinen perään niin miksi ihmeessä he eivät lähteneet kahestaan ekana Palpatinen kimppuun ja sitten Anakinin. Oliko Yodakin niin ylimielinen loppuen lopuks ettei uskonut että voisi hävitä? no ei siitä sen enempää. Obi-Wan löytää Anakinin ja siinä alkaa puheiden taistelu, jossa Lucaksen dialogit alkavat taas naurattamaan. "YOU WILL NOT TAKE HER FROM ME" jne. Sit alkaa eeppinen taistelu "veljesten kesken" joka on minusta edelleenkin hienoin valomiekkataistelu missään elokuvassa. Moni sanoo ettei se näytä aidolta ja se oli liiallisesti suunniteltu ja siitä huomas kuinka he tietävät toistensa liikkeet koko ajan niin.. jos tämä on jonkinlainen este nauttimasta sitä niin ette ehkä ymmärtäneet, että he ovat jedejä ja heidän kuuluukin tietää toisten aikeet hyvissä ajoin. Sen myönnän, että taistelu kesti hieman liian pitkään ja koska kukaan ei näemmä kyennyt keksimään mitään loogista loppua tälle niin se päättyi vähän typerästi. Obi-Wanin tunteenpurkaus taistelun jälkeen oli myös hieno kohtaus, jossa viimeistään tajutaan miten paljon hän välittä Anakinista. 

Toisaalla samaan aikaan Palpatine taisteli Yodaa vastaan ja on todettava ettei tämä ollut yhtä viihdyttävä kuin toisaalla käyty kamppailu. Ei tämä kuitenkaan huono ollut vaan ihan viihyttävä pieni breikki aina toisaalta, mutta silti olisin kaivannut hieman jotain ekstraa siihe. 

Loput tiedämmekin Padme kuoli koska ei halunnut kai elää? Vähän kömpelö, mut hyväksytään. Anakin synty tyhjästä niin ehkä toikin nyt menee. Lapset piilotetaan Keisarilta ja Anakin saa pukunsa. Tosin se kohtaus joka oli yhdistetty Padmen hautajaisiin oli liikuttava. 

Kaikista heikkouksistaan huolimatta minä edelleenkin rakastan tätä elokuvaa. Viihdyn aina elokuvan parissa ja olen uskokaa pois katsonut tämän elokuvan niin monesti etten edes muista lukua. 

Pre-trilogia on nyt arvosteltu! Mitä mieltä te olette tästä elokuvasta ja koko trilogiasta? Haluatteko muuten, että kirjoitan arvostelun myös Clone Wars tv-sarjasta?

A-

Swiss Army Man (2016)

If my best friend hides his farts from me then else is he hiding from me, and why does that make me feel so alone?

Harry Pottereiden jälkeen olen joutunut pettymään Daniel Radcliffen elokuviin joka ikinen kerta. Syy ei ole tietenkään hänen sillä hänen tähdittämät elokuvat ovat olleet poikkeuksetta ohjaukseltaan sekä käsikirjoitukseltaan tylsiä ja mitään antamattomia. Viimeisimpänä esimerkkinä Victor Frankenstein (2015), joka oli mielestäni Radcliffen osalta todella hyvä, mutta elokuva itsessään oli yksi vuoden tylsimpiä tekeleitä. Swiss Army Man on kaikkia muuta kuin tylsä. 

Autiolle saarelle haaksirikkoutunut ja pahasti masentunut Hank (Paul Dano) löytää rannalta ruumiin (Daniel Radcliffe) jolla on uskomattomia kykyjä.  Yhdessä he lähtevät absurdille matkalle, jonka aikana molemmat oppivat toisiltaan elämästä ja ystävyydestä. 

Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana olin jo valmiina lyttäämään tämän sillä elokuva alkoi hirveen pitkällä pieruvitsillä, joka oli hieman yliampuva enkä oikein tiennyt mitä mieltä siitä pitäisi olla. Jatkoin kuitenkin elokuvan katsomista ja hyvä, että jatkoin sillä elokuvan yliampuva koomisuus sekä tabujen rikkominen alkoi pikkuhiljaa olemaan ihan fine ja päästessä sen kanssa samalle sivulle oli elokuva yksi vuoden parhaimmista.

Tämä elokuva oli oma itsensä kaikkineen riskeineen ja se jos jokin on ihailtava piirre elokuvassa. Tämä ei ole blockbuster-elokuva eikä tämä ei varmasti kolahda ihan kaikille, mutta kehotan silti kaikkia katsomaan tämän. Me eletään aikakautta, jossa kaikki elokuvat uudelleen filmatisoidaan ja elokuva-sarjoja jatketaan väkisin. Niin moni elokuva tuntuu olevan massatutantoa sekä pelkästään rahan takia tehtynä eikä omalaatuisia elokuvia tunnu tulevan millään. Swiss Army Man rikkoo tämän kaavan.

Elokuvan pointtina on ystävyys, rakkaus ja asiat jotka me pidetään sisällä, vaikka meidän tekeekin mieli sanoa ne ja näiden tunteiden metaforana toimii pierut. Kyllä, se kuulostaa oudolta ja näyttääkin siltä, mutta se on tehty niin hyvin, että katsoja ymmärtää asian ja alkaa samaistua näihin hahmoihin. Elokuvan aikana oli niin monta tunteikasta ja varsin fiksuja dialogeja, että elokuvan absurtisuus jää tämän taakse. 

Daniel Radcliffen eli ruumis nimeltä Manny oli aivan loistava. En tiedä miten paljon puhuvan ruumiin esittämiseen tarvitaan taitoa, mutta tämä oli Radlciffen osaltakin aivan loistava. Hän sai tämän ruumiin elämään ja varsinkin kun Hank ja Manny kävivät keskusteluja niin Manny loisti niissä ihan täydellisesti. Paul Danon roolisuoritus oli myöskin loistava. Hän oli ottanut masentuneen ja itsetuhoisen kaverin roolin hyvin omakseen. 

Soundtrack oli myös aivan loistava sekä elokuvan visuaalinen puoli oli myöskin onnistunut. En oikeastaan löydä tästä elokuvasta mitään pahaa sanottavaa.

A

Sing Street (2016)

No woman can truly love a man who listens to Phil Collins.

Kulunut kesä on ollut elokuvien osalta todella köyhä. Suurin osa suuren budjetin omaavista elokuvista ei vain onnistunut täyttämään siihen kohdistuneita odotuksia, vaikkakin kirjoitin varsin hyvään sävyyn Suicide Squasista niin syy siihen oli se, että monet olivat haukkuneet kyseisen elokuvan aivan täysin ja halusin kertoa siitä täten jotain hyvääkin. (Elokuvahan ei ollut missään nimessä täydellinen ja sisälsi paljon puutteita, mutta ei se ollut kuitenkaan huono.) Tällä hetkellä tulee mieleeni kaksi elokuvaa, jotka ovat kesän aikana onnistuneet vakuuttamaan minut (The Gonjuring 2 ja The Nice Guys) ja se on tosi vähän. Onneksi pienen luokan elokuvat yllättävät, joka kesä ja tämän kesän suurin yllättäjä on Sing Street.

John Carney on tunnettu elokuvista Once sekä Begin Again ja olen pitänyt molemmista. Kaikki nämä kolme ovat vahvasti musiikkipainotteisia elokuvia ja John Carney osaa selvästi tämän osa-alueen. Once on hieman hämärän peitossa sillä sen katsomisesta on kulunut hirveesti aikaa, mutta Begin Againin näin viime vuonna ja se oli hämmästyttävän hyvä. En osannut odottaa pitäväni siitä elokuvasta niin paljon ja niin kävi myös tämän elokuvan aikana.  

Sing Street kertoo nuoresta pojasta Conorista.  Hän käy elämässään pientä murrosaikaa. Vanhemmat riitelevät, uudessa koulussa häntä vaanii pahamaineinen kiusaaja sekä koulun rehtori, joka on ottanut Conorin silmätikukseen. Tämän lisäksi hän ihastuu koulun pihassa näkyvään tyttöön, joka on häntä selvästi vanhempi ja joka hakee mallin uraa. Conor päättää hurmata kyseisen tytön perustamalla bändin jonka musiikkivideoihin tyttö voisi tulla esiintymään. 

Toi voi kuulostaa aika kyseenalaiselta idealta, mutta uskokaa tai älkää se toimii niin hyvin kuin vain pystyi. Sing Street on elokuva, joka välittää murrosikäisen pojan tunteet ja tietämättömyyden loistavasti katsojalleen sillä osasin samaistua Conoriin lähes, joka hetkellä ja ymmärsin hänen tekemiset aivan täysin. Conor oli suorastaan täydellinen kuvaus nuoresta, joka hakee itseään. Hänen Bändinsä jäsenet olivat myös uskottavia ja varsin viihdyttäviä. Toiset heistä olivat hieman jämptejä kyläläisiä kuin taas toiset vähän laajanäköisempiä kaupunkilaisia. Yhdessä he muodostivat todella viihdyttävän kaveriporukan. 

Sing Street on myös romanttinen elokuva, joka varmasti ei tule yllätyksenä John Carneyn elokuvia katsoneille. Conor ja Raphina ovat "parina" myöskin uskottavvia ja kohtaavat monia mutkia matkan varrella. JA TIEDÄN! Sanon useasti tässä postauksen aikana "uskottava" sanaa, mutta se tämä elokuva vaan on niin uskottava ja todellisen tuntuinen. 

Elokuva on varsin hyvän mielen elokuva. Itse katsoin elokuvaa hymyssäsuin lähes koko sen ajan enkä maltannut lopettaa hymyilyä sen jälkeenkään. Pidin tunnelmasta, elokuvan musiikki oli tunnelmaltaan erittäin onnistunut ja Conorin kasvaminen ja bändin tyylin etsiminen olivat varsin kiinnostavaa katsottavaa. Conorin ja Ann:n tarina oli myös kiva ja toi elokuvan ja toi ihan omat seikkailut ylä-aste/amiksetn seikkailut mieleen. 

Isot peukutukset myös näyttelijävalinnoille sillä elokuvan päätähdet ovat todella tuntemattomia. Conorin näyttelijä Ferdia Wash-Peelo ei ole näytellyt yhdessäkään elokuvassa tai tv-sarjassa imdb:n mukaan ja Raphinan näyttelijä Lucy Boynton on myöskin todella tuntematon nimi.  

Kesän parhaita elokuvia ja varmasti yksi koko vuoden parhaimmista.

Arvio: A

Suicide Squad (2016)

We're bad guys, it's what we do.

Toivoin, että tämä elokuva onnistuisi, en vain siksi, että olin odottanut elokuvaa vaan myös siksi, että DC säilyttäisi elokuvien osalta kasvonsa sillä edellinen elokuva sukelsi niin pahasti ettei siitä pitäneet kriitikot, suurin osa katsojakunnasta ja mikä pahinta DC-sarjakuvien suurkuluttajat ja sitä maailmaa rakastavat intohimoiset fanit olivat sitä mieltä, että elokuva oli epäonnistunut lähes täydellisesti. Nyt olisi kasvojen pesu aika ja täytyy sanoa, että tällä kertaa olen eri mieltä kuin lähes järjestäen jokainen kriitikko sillä mielestäni Suicide Squad on varsin onnistunut tekele ja erittäin viihdyttävä sarjakuvapläjäys niin vanhoille faneille kuin myös uusille katsojille.

Suicide Squad on kuten sanoin DC-universumin uusin tulokas elokuvien saralta ja samalla varmasti vuoden markkinoiduin elokuva sillä elokuvaan on ollut todella vaikeata olla törmäämättä. Tuntuu, että joka ikinen kadunkulma ja nettisivusto ovat täynnä kyseisen elokuvan mainoksia, mutta ei siitä sen enempää. Lyhyesti kerrottuna tarina kertoo ryhmästä pahiksia jotka ovat yhdistetty suojelemaan ihmisiä seuraavalta supermanilta, jos hän sattuisi olemaankin tällä kertaa vihollinen eikä liittolainen. Jokaisella ryhmän henkilöllä on tietysti jonkinlainen kyky, jonka ansiosta he ovat edenneet jokainen omalla urallansa (kuka palkkamurhaajana ja kuka taas pankkiryöstäjänä) siihen pisteeseen, että heidän pysäyttämiseen on tarvittu jotain suurempaa voimaa kuin tavalliset poliisit.

Nämä kyseiset hahmot olivat loistavia! Will Smith tekee pitkästä aikaan loistavan esiintymisen. Deadshot (Will Smith) on yksi elokuvan parhaista puolista. Pallkamurhaajana toimiva satavarma tarkka-ampuja, joka osuu ampuessaan aina. Margot Robbie oli aivan fantastinen ja hän jos joku oli omaksunut roolinsa sillä hänen suorituksensa Harley Quinnina oli täydellinen.  Jopa Jai Courtney onnistui tässä elokuvassa. En olisi koskaan uskonut sillä en ole ennen nähnyt häneltä yhtään hyvää roolia ja nyt se oli just niin hyvä kuin Captain Bumerang voi olla. Diablo (Jay Hernandez) oli hahmona myös onnistunut sekä monien kriitikoiden lytistämä Joel Kinnaman esittämä Rick Flagg oli mielestäni erittäin onnistunut. En ymmärrä miksi hänen rooliaan ollaan kritisoitu. Lyhyesti voisin sanoa, että kaikki onnistuivat roolissaan. Ainoa pettymys hahmojen kohdalla oli Jokeri ja sekin oli vain siksi, että hän oli yllättävän pienessä roolissa eikä oikeastaan vaikuttanut elokuvan kulkuun millään tavalla.

Suicide Squadia on parjattu paljon sekavuudestaan, minkä ymmärrän sillä elokuvasta oli selvästi leikattu muutamasta kohdasta niin, että katsoja huomaa, että kyseisen kohtauksen olisi kuulunut olla pidempi, mutta syystä tai toisesta siitä oli otettu osa pois eikä tämä haittaa minua katsojana paljoa jos se olisi tehty siististi, mutta kun ei. Ne olivat aika räikeitä tässä elokuvassa. Tämä on kuitenkin vain yksi miinus, joka ei mielestäni pilaa elokuvaa. Itse tarinaa en taas pidä mitenkään erityisen sekavana. Itseasiassa olin aika yllättynyt siitä miten niin moni kriitikko oli sitä mieltä. Mielestäni tarina meni sutjakkaasti eteenpäin ilman mitään ihmeellistä häsellystä. Aluksi kerrotaan taustaa ja rakennetaan tulevaa, sitten pienien erimielisyyksien jälkeen ryhmä alkaa pitää yhtä ja sitten taistellaan pahista vastaan. Hyvin simppeli idea sekä toteutus.

Tarinan toinen miinus tulee pääpahiksesta. En tiedä onka pääpahiksen kertominen tässä tapauksessa, jopa spoileri, joten en kerro sitä. Sanon kuitenkin sen, että se on aika mitään sanomaton ja jossain kohtauksessa aika naurettava, mutta ei hyvällä tavalla. Tämäkään ei pilaa elokuvaa, sillä pahiksella on kuitenkin on kaikki mahdollisuudet tehdä todellista tuhoa ja uskon, että moni voi jopa pitää tästä. Minä en vaan tykännyt.

Suicide Squad on elokuva, joka elää loistavien hahmojensa kautta. Tarina on suht simppeli, mutta toimiva ja kokonaisuutena tämä oli onnistunut tekele.