Swiss Army Man (2016)

If my best friend hides his farts from me then else is he hiding from me, and why does that make me feel so alone?

Harry Pottereiden jälkeen olen joutunut pettymään Daniel Radcliffen elokuviin joka ikinen kerta. Syy ei ole tietenkään hänen sillä hänen tähdittämät elokuvat ovat olleet poikkeuksetta ohjaukseltaan sekä käsikirjoitukseltaan tylsiä ja mitään antamattomia. Viimeisimpänä esimerkkinä Victor Frankenstein (2015), joka oli mielestäni Radcliffen osalta todella hyvä, mutta elokuva itsessään oli yksi vuoden tylsimpiä tekeleitä. Swiss Army Man on kaikkia muuta kuin tylsä. 

Autiolle saarelle haaksirikkoutunut ja pahasti masentunut Hank (Paul Dano) löytää rannalta ruumiin (Daniel Radcliffe) jolla on uskomattomia kykyjä.  Yhdessä he lähtevät absurdille matkalle, jonka aikana molemmat oppivat toisiltaan elämästä ja ystävyydestä. 

Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana olin jo valmiina lyttäämään tämän sillä elokuva alkoi hirveen pitkällä pieruvitsillä, joka oli hieman yliampuva enkä oikein tiennyt mitä mieltä siitä pitäisi olla. Jatkoin kuitenkin elokuvan katsomista ja hyvä, että jatkoin sillä elokuvan yliampuva koomisuus sekä tabujen rikkominen alkoi pikkuhiljaa olemaan ihan fine ja päästessä sen kanssa samalle sivulle oli elokuva yksi vuoden parhaimmista.

Tämä elokuva oli oma itsensä kaikkineen riskeineen ja se jos jokin on ihailtava piirre elokuvassa. Tämä ei ole blockbuster-elokuva eikä tämä ei varmasti kolahda ihan kaikille, mutta kehotan silti kaikkia katsomaan tämän. Me eletään aikakautta, jossa kaikki elokuvat uudelleen filmatisoidaan ja elokuva-sarjoja jatketaan väkisin. Niin moni elokuva tuntuu olevan massatutantoa sekä pelkästään rahan takia tehtynä eikä omalaatuisia elokuvia tunnu tulevan millään. Swiss Army Man rikkoo tämän kaavan.

Elokuvan pointtina on ystävyys, rakkaus ja asiat jotka me pidetään sisällä, vaikka meidän tekeekin mieli sanoa ne ja näiden tunteiden metaforana toimii pierut. Kyllä, se kuulostaa oudolta ja näyttääkin siltä, mutta se on tehty niin hyvin, että katsoja ymmärtää asian ja alkaa samaistua näihin hahmoihin. Elokuvan aikana oli niin monta tunteikasta ja varsin fiksuja dialogeja, että elokuvan absurtisuus jää tämän taakse. 

Daniel Radcliffen eli ruumis nimeltä Manny oli aivan loistava. En tiedä miten paljon puhuvan ruumiin esittämiseen tarvitaan taitoa, mutta tämä oli Radlciffen osaltakin aivan loistava. Hän sai tämän ruumiin elämään ja varsinkin kun Hank ja Manny kävivät keskusteluja niin Manny loisti niissä ihan täydellisesti. Paul Danon roolisuoritus oli myöskin loistava. Hän oli ottanut masentuneen ja itsetuhoisen kaverin roolin hyvin omakseen. 

Soundtrack oli myös aivan loistava sekä elokuvan visuaalinen puoli oli myöskin onnistunut. En oikeastaan löydä tästä elokuvasta mitään pahaa sanottavaa.

A