Viikon Top-5 (Ohjaajat)

Taas on kulunut aikaa viime kertaisesta postauksesta. Olen innostunut kirjoittamaan toista blogia, joka vie suurimman osan mielenkiinnostani blogimaailmaa kohtaan. Ei syytä kuitenkaan huoleen sillä aion jatkaa täälläkin kirjoittamista ja koitan skarpata parhaani mukaan!

Tämän viikkoisen aihe on aika kimurantti, sillä hyviä ohjaajia on paljon ja niiden vertaaminen on hirveän vaikeata. Tämä lista tulee olemaan minun suosikki ohjaajista eli en välitä tässä siitä kuka on oikeesti paras ohjaaja vaan vain ainoastaan siitä kenen elokuvat yksinkertaisesti kolahtavat minulle ja kenen elokuvia odotan eniten jne.

5. Quentin Tarantino (Pulp Fiction)

Täysin omalaatuinen kosketus elokuvamaailmaan. Tarantinon leffat tunnetaan räiskyvinä ja verisinä toimintaelokuvina, jossa kuitenkin on loistavat dialogit sekä tarinat. Itse pidän Tarantinon tekeleistä ja minulla on mielessä, että tekisin top-5 postauksen hänen elokuvistaan mikä varmaan kertoo jo jonkin verran siitä miten paljon arvostan häntä ja miten paljon pidän hänen elokuvistaan. 

4. Nicolas Winding Refn (Drive)

Jos Quentin Tarantinolla on omanlaisensa tatsi niin sitä on myös tälläkin herralla. Drive, Only God Forgives sekä Bronson ovat kaikki uniikkeja tapauksia elokivien suhteen ja sillä tavalla uniikkeja, että minä ainakin tykkään. Drive on ehdottomasti paras näistä ja se onkin yksi lempielokuvistani. Kyseisellä ohjaajalla on taiteellinen tatsi elokuvissaan ja ymmärrän kyllä jos hänen tuotoksistaan ei pidä sillä esim. Only God Forgives oli aluksi minun makuuni vähän liiankin erikoinen, mutta jo toisella kertaa aloin pitämään elokuvast. Odotankin nyt pääseväni näkemään hänen uusimman (The Neon Demon) elokuvan ja jännitän kovasti, että mihin suuntaan hänen elokuvansa menevät.  

3. Alejandro González Iñárritu (The Revenant)

Kahdesti peräkkäin vuoden parhaaksi ohjaajaksi valittu Alejandro González Iñárritu on varmaan tämän hetken kovin nimi tällä saralla. Mies antaa kaikkensa ja vaati myös todella paljon mikä tuli The Revenantin kuvauksissa ilmi todella näkyvästi sillä hän halusi kuvata elokuvan luonnon "armoillla". Jokainen kohtaus oli kuvattu luonnon valolla ja luonnon tuotteilla ja se vei aikaa, rahaa sekä koetteli varmastikin niin näyttelijöitä kuin myös kuvausryhmää. Birman sekä The Revenant ovat aivan loistavia, en malta odottaa näkeväni herran tulevia elokuvia.

2. Christopher Nolan (Inception)

Mies joka ei esittelyitä kaipaa. Mies joka toi Batman elokuvat uudelle tasolla ja samalla nosti sarjakuvista tehtyjen elokuvien tunnettavuutta sekä mainetta. Synkästä tyylistä tunnetuksi tullut ohjaaja on viime aikoina myös onnistunut elokuvissa Inception ja Interstellar. Ensimmäinen näistä pokkasi parhaan elokuvan palkinnon vuodelta 2009.  Innolla odotan hänen seuraavaa elokuvaa joka kantaa nimeä Dunkirk. 

1. Ethan Coen & Joel Coen (Menetetty maa)

Veljekset kuin ilvekset tai jotain sinnepäin. Näiden veljesten tuotanto on poikkeuksetta iskenyt minuun aina. Heidän Synkkä sekä välinpitämätön huumori on vain jotain niin täydellistä. Menetetty maa sekä Inside Llewyn Davis ovat molemmat minun lempi elokvia. Myös Kova kuin kivi, Hail Caesar!, Burn After Reading, A Serious Man ja itseasiassa lähes kaikki heidän ohjaamat elokuvat ovat katsomisen arvosia. Loistava parivaljakko 

Mitä mieltä olit listasta? Löytyisikö joku näistä sinun listaltasi vai olisiko listasi ihan erillainen?

Sing Street (2016)

No woman can truly love a man who listens to Phil Collins.

Kulunut kesä on ollut elokuvien osalta todella köyhä. Suurin osa suuren budjetin omaavista elokuvista ei vain onnistunut täyttämään siihen kohdistuneita odotuksia, vaikkakin kirjoitin varsin hyvään sävyyn Suicide Squasista niin syy siihen oli se, että monet olivat haukkuneet kyseisen elokuvan aivan täysin ja halusin kertoa siitä täten jotain hyvääkin. (Elokuvahan ei ollut missään nimessä täydellinen ja sisälsi paljon puutteita, mutta ei se ollut kuitenkaan huono.) Tällä hetkellä tulee mieleeni kaksi elokuvaa, jotka ovat kesän aikana onnistuneet vakuuttamaan minut (The Gonjuring 2 ja The Nice Guys) ja se on tosi vähän. Onneksi pienen luokan elokuvat yllättävät, joka kesä ja tämän kesän suurin yllättäjä on Sing Street.

John Carney on tunnettu elokuvista Once sekä Begin Again ja olen pitänyt molemmista. Kaikki nämä kolme ovat vahvasti musiikkipainotteisia elokuvia ja John Carney osaa selvästi tämän osa-alueen. Once on hieman hämärän peitossa sillä sen katsomisesta on kulunut hirveesti aikaa, mutta Begin Againin näin viime vuonna ja se oli hämmästyttävän hyvä. En osannut odottaa pitäväni siitä elokuvasta niin paljon ja niin kävi myös tämän elokuvan aikana.  

Sing Street kertoo nuoresta pojasta Conorista.  Hän käy elämässään pientä murrosaikaa. Vanhemmat riitelevät, uudessa koulussa häntä vaanii pahamaineinen kiusaaja sekä koulun rehtori, joka on ottanut Conorin silmätikukseen. Tämän lisäksi hän ihastuu koulun pihassa näkyvään tyttöön, joka on häntä selvästi vanhempi ja joka hakee mallin uraa. Conor päättää hurmata kyseisen tytön perustamalla bändin jonka musiikkivideoihin tyttö voisi tulla esiintymään. 

Toi voi kuulostaa aika kyseenalaiselta idealta, mutta uskokaa tai älkää se toimii niin hyvin kuin vain pystyi. Sing Street on elokuva, joka välittää murrosikäisen pojan tunteet ja tietämättömyyden loistavasti katsojalleen sillä osasin samaistua Conoriin lähes, joka hetkellä ja ymmärsin hänen tekemiset aivan täysin. Conor oli suorastaan täydellinen kuvaus nuoresta, joka hakee itseään. Hänen Bändinsä jäsenet olivat myös uskottavia ja varsin viihdyttäviä. Toiset heistä olivat hieman jämptejä kyläläisiä kuin taas toiset vähän laajanäköisempiä kaupunkilaisia. Yhdessä he muodostivat todella viihdyttävän kaveriporukan. 

Sing Street on myös romanttinen elokuva, joka varmasti ei tule yllätyksenä John Carneyn elokuvia katsoneille. Conor ja Raphina ovat "parina" myöskin uskottavvia ja kohtaavat monia mutkia matkan varrella. JA TIEDÄN! Sanon useasti tässä postauksen aikana "uskottava" sanaa, mutta se tämä elokuva vaan on niin uskottava ja todellisen tuntuinen. 

Elokuva on varsin hyvän mielen elokuva. Itse katsoin elokuvaa hymyssäsuin lähes koko sen ajan enkä maltannut lopettaa hymyilyä sen jälkeenkään. Pidin tunnelmasta, elokuvan musiikki oli tunnelmaltaan erittäin onnistunut ja Conorin kasvaminen ja bändin tyylin etsiminen olivat varsin kiinnostavaa katsottavaa. Conorin ja Ann:n tarina oli myös kiva ja toi elokuvan ja toi ihan omat seikkailut ylä-aste/amiksetn seikkailut mieleen. 

Isot peukutukset myös näyttelijävalinnoille sillä elokuvan päätähdet ovat todella tuntemattomia. Conorin näyttelijä Ferdia Wash-Peelo ei ole näytellyt yhdessäkään elokuvassa tai tv-sarjassa imdb:n mukaan ja Raphinan näyttelijä Lucy Boynton on myöskin todella tuntematon nimi.  

Kesän parhaita elokuvia ja varmasti yksi koko vuoden parhaimmista.

Arvio: A

Nerve (2016)

We dare you!

Minulla ei ollut aikomustakaan käydä katsomassa kyseistä elokuvaa, mutta kaverin pyynnöstä ja hetken mielijohteesta päädyin leffan pariin. Nerve on elokuva online pelistä, joka on kuin totuus tai tehtävä ilman totuutta. Pelissä voit valita oletko pelaaja vai katsoja. Katsojat haastavat pelaajia tekemään tehtäviä joista pelaaja saa rahaa suoritettua ne ja tehtävät totta kai vaikeutuvat mitä pidemmälle pelaaja etenee. Tarinan päähenkilöinä toimivat yleensä kaverinsa taustalla oleskeleva Vee (Emma Roberts) ja hänellä täysin tuntematon Ian (Dave Franco). He törmäävät pelin aikana toisiinsa ja pelin katsojat haastavat heidät olemaan keskenään tiimi. Heillä molemmilla on hauskaa kunnes peli näyttää vaarallisen puolensa.

Nerve oli yllättävän viihdyttävä elokuva. Emma Roberts ja Dave Franco toimivat päähenkilöinä hyvin. He olivat uskottavia rooleissaan, varsinkin Emma Roberts josta minulla on ollut ennen aika huono mielikuva onnistui vakuuttamaan minut. Hahmot itsessään eivät olleet mitenkään erityisen mielenkiintoisia ja taustatarinat olivat aika kliseisiä, mutta kun elokuvassa päästään pidemmälle niin hahmojen karisma sekä heidän olemus alkaa olemaan hyvällä mallilla ja he ovat oikeasti viihdyttäviä osissaan. 

Pidin siitä, että elokuva oli suurimmilta osilta todella nopea tempoinen. Tapahtumat menivät nopeasti, missään kohtaan ei jääty junnaamaan turhaan paikoilleen eikä mitään kohtausta venytetty turhaan. Elokuva olis myös visuaalisesti todella hyvän näköinen ja mikä siitä jäi mieleen eniten oli neon valot. Niitä oli kirjaimellisesti lähes joka kohtauksessa ja se toimi. Se voisi olla jonkun muun elokuvan yhteydessä ärsyttävä tekijä, mutta tän elokuvan aikana se toimi.

Sitten elokuvan huonoihin puoliin. Jos aiot katsoa ja varsinkin nauttia tästä elokuvasta niin sinun ei pitäisi tarttua yksityiskohtiin kovin hanakasti sillä jos rupeat miettimään elokuvaa yhtään syvällisemmin niin tulet varmasti löytämään juoni-aukkoja aikamoisen kasan. Itselleni suurin oli tämä itse peli, mutta en halua mennä siihen sen enempää sillä en halua spoilata mitään. Lyhyesti kuitenkin kun tarkasti ajattelee niin koko elokuvassa ei ole mitään järkeä ja jos se oikeasti tapahtuisi niin sitä ei tulisi tapahtumaan sillä, jonkun toimesta peli olisi suljettu jo ennen tämän tarinan alkua. 

Toinen asia, joka kiinnitti huomioni elokuvan aikana oli elokuvan taustamusiikki. Se ei ollut huono, mutta se oli liian tilaa ottava jos ymmärrätte mitä haen takaa. Jokaisen kohtauksen tunteet määrittyivät kyseisen kohtauksen musiikin mukaan ja se tapahtui aivan liian agressiivisesti sillä näyttelijöiden tunteiden näyttö jäi aika pahasti taka-alalle. Siinä mielestäni aliarvioitiin sekä katsojia, että näyttelijöitä.  Myös elokuvan loppu oli pienoinen let down, koska mielestäni niin monta asiaa jäi auki, joihin olisin kaivannut vastausta.

Nerve oli vauhdikas ja viihdyttävä elokuva, joka toimii hyvin jos et ota tarinaa liian vakavasti. 

Suicide Squad (2016)

We're bad guys, it's what we do.

Toivoin, että tämä elokuva onnistuisi, en vain siksi, että olin odottanut elokuvaa vaan myös siksi, että DC säilyttäisi elokuvien osalta kasvonsa sillä edellinen elokuva sukelsi niin pahasti ettei siitä pitäneet kriitikot, suurin osa katsojakunnasta ja mikä pahinta DC-sarjakuvien suurkuluttajat ja sitä maailmaa rakastavat intohimoiset fanit olivat sitä mieltä, että elokuva oli epäonnistunut lähes täydellisesti. Nyt olisi kasvojen pesu aika ja täytyy sanoa, että tällä kertaa olen eri mieltä kuin lähes järjestäen jokainen kriitikko sillä mielestäni Suicide Squad on varsin onnistunut tekele ja erittäin viihdyttävä sarjakuvapläjäys niin vanhoille faneille kuin myös uusille katsojille.

Suicide Squad on kuten sanoin DC-universumin uusin tulokas elokuvien saralta ja samalla varmasti vuoden markkinoiduin elokuva sillä elokuvaan on ollut todella vaikeata olla törmäämättä. Tuntuu, että joka ikinen kadunkulma ja nettisivusto ovat täynnä kyseisen elokuvan mainoksia, mutta ei siitä sen enempää. Lyhyesti kerrottuna tarina kertoo ryhmästä pahiksia jotka ovat yhdistetty suojelemaan ihmisiä seuraavalta supermanilta, jos hän sattuisi olemaankin tällä kertaa vihollinen eikä liittolainen. Jokaisella ryhmän henkilöllä on tietysti jonkinlainen kyky, jonka ansiosta he ovat edenneet jokainen omalla urallansa (kuka palkkamurhaajana ja kuka taas pankkiryöstäjänä) siihen pisteeseen, että heidän pysäyttämiseen on tarvittu jotain suurempaa voimaa kuin tavalliset poliisit.

Nämä kyseiset hahmot olivat loistavia! Will Smith tekee pitkästä aikaan loistavan esiintymisen. Deadshot (Will Smith) on yksi elokuvan parhaista puolista. Pallkamurhaajana toimiva satavarma tarkka-ampuja, joka osuu ampuessaan aina. Margot Robbie oli aivan fantastinen ja hän jos joku oli omaksunut roolinsa sillä hänen suorituksensa Harley Quinnina oli täydellinen.  Jopa Jai Courtney onnistui tässä elokuvassa. En olisi koskaan uskonut sillä en ole ennen nähnyt häneltä yhtään hyvää roolia ja nyt se oli just niin hyvä kuin Captain Bumerang voi olla. Diablo (Jay Hernandez) oli hahmona myös onnistunut sekä monien kriitikoiden lytistämä Joel Kinnaman esittämä Rick Flagg oli mielestäni erittäin onnistunut. En ymmärrä miksi hänen rooliaan ollaan kritisoitu. Lyhyesti voisin sanoa, että kaikki onnistuivat roolissaan. Ainoa pettymys hahmojen kohdalla oli Jokeri ja sekin oli vain siksi, että hän oli yllättävän pienessä roolissa eikä oikeastaan vaikuttanut elokuvan kulkuun millään tavalla.

Suicide Squadia on parjattu paljon sekavuudestaan, minkä ymmärrän sillä elokuvasta oli selvästi leikattu muutamasta kohdasta niin, että katsoja huomaa, että kyseisen kohtauksen olisi kuulunut olla pidempi, mutta syystä tai toisesta siitä oli otettu osa pois eikä tämä haittaa minua katsojana paljoa jos se olisi tehty siististi, mutta kun ei. Ne olivat aika räikeitä tässä elokuvassa. Tämä on kuitenkin vain yksi miinus, joka ei mielestäni pilaa elokuvaa. Itse tarinaa en taas pidä mitenkään erityisen sekavana. Itseasiassa olin aika yllättynyt siitä miten niin moni kriitikko oli sitä mieltä. Mielestäni tarina meni sutjakkaasti eteenpäin ilman mitään ihmeellistä häsellystä. Aluksi kerrotaan taustaa ja rakennetaan tulevaa, sitten pienien erimielisyyksien jälkeen ryhmä alkaa pitää yhtä ja sitten taistellaan pahista vastaan. Hyvin simppeli idea sekä toteutus.

Tarinan toinen miinus tulee pääpahiksesta. En tiedä onka pääpahiksen kertominen tässä tapauksessa, jopa spoileri, joten en kerro sitä. Sanon kuitenkin sen, että se on aika mitään sanomaton ja jossain kohtauksessa aika naurettava, mutta ei hyvällä tavalla. Tämäkään ei pilaa elokuvaa, sillä pahiksella on kuitenkin on kaikki mahdollisuudet tehdä todellista tuhoa ja uskon, että moni voi jopa pitää tästä. Minä en vaan tykännyt.

Suicide Squad on elokuva, joka elää loistavien hahmojensa kautta. Tarina on suht simppeli, mutta toimiva ja kokonaisuutena tämä oli onnistunut tekele.

The Visit (2015)

 So they are weird in the morning, but they're even weirder at night?

The Visit ei ollut viime vuoden odotetuin elokuva ja siitä on puhuttu aika vähän enkä yhtään ihmettele asiaa sillä viime vuosien kauhuelokuvat ovat olleet paria poikkeusta lukuun ottamatta aivan kamalaa kuraa. Elokuvan käsikirjoittaja sekä ohjaaja on monista hyvistä sekä menestyvistä elokuvista tuttu Manoj Nelliyattu Shyamalan (tunnetaan myös nimellä M. Night Shyamalan), mutta hänenkin viime aikaiset elokuvat (kuten mm. After Earth) eivät tuoneet uskoa ainakaan minun kohdallani tätä elokuvaa kohtaan. 

Voin heti alkuun todeta, että The Visit yllätti minut aivan täysin. Shyamalan oli päättänyt näemmä parin todella heikon elokuvan jälkeen, että hän ei lähde enään isoihin projekteihin vaan rupesi vetämään projektia, jolla ei ollut lainkaan rahoitusta sitä elokuvaa tehdessä vaan kuulin villiä huhua, että Shyamalan oli itse pistänyt omasta pussista elokuvaan ja sitä pitää arvostaa oli elokuva miten huono tahansa ja tässä tilanteessa vielä enemmän sillä The Visit ei ollut huono lainkaan. 

The Visit oli positiivinen yllätys, joka yllätti minut oikeasti aivan täysin. Odotin jotain perus kauhuelokuvaa, jonka perustana ovat säikytyskohdat ilman mitään järkevää taustatarinaa jne. mutta sainkin yhden vuosikymmenen parhaimman kauhuelokuvan. Tarina oli varsin vakuuttava ja uskottava ja elokuvan aikana se tulee aina vain uskottavammaksi kunnes lopussa kaikki vain loksahtaa kohdilleen. Keksin tarinasta vain yhden aukon, jota en nyt sano, koska spoilaisin koko elokuvan siinä, mutta sekin oli tavallaan aika pieni aukko jos siihen ei takerru. The Visit on myös elokuva, joka kannattaa katsoa ilman, että tietää mitään. Esim. älkää katsoko elokuvan traileria se sillä siitä voi kehkeytyä teille ihan vääränlainen kuva elokuvasta. Elokuvasta ei oikeastaan tarvitse tietää kuin sen, että tämä kertoo kahdesta lapsen lapsesta, jotka menevät äitinsä vanhempien luokse kylään ja siellä tapahtuu outoja asioita. That's it, mitään muuta ei tarvitse tietää. 

Tarinan lisäksi elokuva onnistui myös hahmoissa sekä varsinkin näyttelijävalinnoissa. Molemmat päähahmot ovat uskottavia 12-14 vuotiaita lapsia ja molempien näyttelijät onnistuivat loistavasti. Myös isovanhemmat olivat hyviä. Varsinkin se mummo oli erityisen hyvä. Muita hahmoja ei oikeastaan ollut kuin vain ohimennen, joten en ota niihin kantaa millään tavalla.

Asia mikä yllätti minut tässä kaikkien eniten oli elokuvan koomisuus sillä välillä elokuva tuntui yhtä paljon komedialta kuin kauhuelokuvalta ja nimen omaan hyvällä tavalla. Sisarruksista nuorempi eli Tyler päästi välillä niin hauskoja repliikkejä, että nauroin enemmän kuin keskiverto komedioiden aikana ja kyseinen hahmo myös räppää elokuvan aikana mikä voisi kuulostaa enemmän huonolta kuin hyvältä asialta, mutta uskokaa pois se oli loistava lisä elokuvaan. Elokuvan hauskuus oli yks suurimmista asoista miksi ylipäätään pidin tästä elokuvasta.

Lyhyesti sanottuna pidin elokuvasta yllättävän paljon. Se oli viihdyttävä monella tasolla ja se oli uskottava myös tarinanan osalta toisin kuin monet tämän genren edustajista. Pidin elokuvan tunnelmasta, näyttelijöistä ja lähes tulkoon kaikesta tässä elokuvassa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi ollut täydellinen. Suosittelen erityisesti kauhuelokuvien ystäville, mutta uskon että The Visit voisi viihdyttää muitakin ei niin kauhugenrenystäviä. 

Batman vs Superman: Dawn of Justice

Tämä arvostelu on pikemminkin pettyneen ihmisen tunteen purkaus, joka sisältää PALJON TODELLA ISOJA SPOILEREITA, joten jos et ole nähnyt elokuvaa etkä halua tietää mitään etukäteen niin nyt sinua on ainakin varoitettu!

Stay down! If I wanted it, you'd be dead already!

Tämä oli yksi vuoden odotetuimmista elokuvista. Itse odotin tätä todella paljon. Edellinen Batman-trilogia oli aivan loistava. Edellinen Superman elokuva oli hyvä. Kun nämä kaksi yhdistetään niin mikä voi mennä pieleen?

Ilmeisesti kaikki.

Ei nyt ihan kaikki oikeasti, mutta siltä se tuntui kun katsoin elokuvaa. Oikeasti elokuvassa oli hyvääkin ja voisinkin aloittaa siitä mikä elokuvassa oli hyvää. Ensinnäkin Ben Affleck oli Batminin roolissa oikeasti tosi hyvä (ei loistava, mutta oikeesti tosi hyvä). Affleck oli ottanut tämän Batmanin roolin omakseen. Hieman vanhemman Batmanin roolin, joka oli ns. elämän kasvattama, kyyninen eikä enään välittänyt oikein säännöistä enään. Toinen onnistunut asia oli se, että elokuva näytti hyvältä. Taistelukohtaukset kaikkineen oli oikeasti tosi hyvän näköisiä. Voisin myös sanoa ettei kukaan näyttelijöistä tehnyt mitään miksi elokuva olisi jotenkin menettänyt arvoaan päin vastoin mielestäni näyttelijät onnistuivat hyvin paitsi Jesse Eisenberg, jolla oli vähän omituinen lähestymistapa Lex Luthoriin sillä hahmo vaikutti välillä siltä, että se olisi ADHD potilas joka olisi ottanut liian paljon laittomia piristeitä. Sekin vielä meni ihan hyvin kunhan siihen totutteli, mutta sitten tullaan elokuvan huonoihin puoliin.


PLAAAH. En edes muista milloin olisin nähnyt näin sekavan, mutta samalla niin tylsän elokuvan. Alku joka kesti tässä tapauksessa tavallisen elokuvan ajan eli jotain puolitoista tuntia ja siinä jahkailtiin supermanin olemassa olosta ja kaikesta siitä oikeuskäynteineen jne. Alun olisi voinut helposti supistaa puoleen tuntiin ja laittaa vastaavasti jotain oikeasti fiksua ja tarinaa rakentavaa sen tunnin kohdalle, joka tässä valui ihan hukkaan. Katsoin tämän myöhäisiltana veljeni ja siskoni kanssa joista molemmat oikeasti nukahti ensimmäisen tunnin aikana. 

Tarina oli sekava.  Itseasiassa se oli yksi hitommoinen sotku, jossa ei oikein ollut järkeä ollenkaan. Batmanilla ja Supermanilla ei ollut missään välissä oikeasti mitään syytä tapella keskenään sen vaan piti tapahtua, koska elokuvan nimi oli Batman vs Superman. Elokuvan nimestä puheenollen niin Batman ja Superman taisteli viitisen minuuttia koko kolmetuntisen elokuvan aikana. Elokuva esitteli Justice leaguen hahmot niin kömpelösti ja yleisöä aliarvioiden, että oikein hävettää. Itseasiassa koko elokuva oli olemassa siksi, että se alustaisi tulevat Justice leaguen elokuvat  ja se munasi senkin aivan totaallisesti. Toisin sanoen elokuva panosti kaikkeen mahdolliseen paskaan jonkin verran, mutta ei yhteenkään tarpeeksi paljon. Tästä elokuvasta olisi voinut tulla vaikka kuinka hyvä, jos tämän tekijät olisivat ottaneet yhden selvän suunnan ja päättäneet mitä ne oikeasti haluavat tämän leffan olevan. Myös ennen elokuvaa ilmestynyt traileri oli hirveen iso miinus sillä periaatteessa se spoilasi lähes kaiken.

Elokuvan loppupuolella tapahtui jotain mitä en olisi uskonut tapahtuvan eli superman menettää henkensä. Se oli kohta, joka sai minut syttymään sillä se vaatii oikeasti munaa elokuvan tekijöiltä tapattaa tämä hahmo, mutta ei ne sitten pitäytynyt siinä päätöksessä edes elokuvan loppuun asti vaan se nousee tottakai kuolleista. Joo osasin odottaa ettei se kuole lopullisesti, mutta miksi edes sitten leikkiä tommoisten asioiden kanssa kun ei tuo tavallaan tuonut mitään antia elokuvalle. Kaikkineen hautajaisineen se vaan toi elokuvaan turhaan pituutta ja todisti myös sen ettei tekijöillä ollut tarpeeksi rohkeutta jättää asiaa epätietoisuuteen edes siihen asti, että seuraava elokuva tulisi.

Batman vs Superman: Dawn of Justice on surkein elokuva mitä olen nähnyt vähään aikaan.

Steve Jobs (2015)

Mies, joka laittoi menestyksen oman yksityiselämän edelle.

Steve Jobs elämänkertaelokuva kertoo nimensä mukaisesti Apple-yhtiön perustajasta sekä johtajasta Steve Jobsista. Nerosta ja visionääristä, mutta samalla hyvin hankalasta ihmisestä. Elokuvan on ohjannut oscar-voittaja Danny Boyle (Slummien Miljonääri) sekä sen on käsikirjoittanut myöskin ocarin kertaallen voittanut Aaron Sorkin (Social Network). 

Steve Jobsin punaisena lankana toimii niin Applen valtapeli kuin myös Jobsin suhde tyttärensä kanssa jonka kanssa hänellä oli erittäin etäiset välit kaikkineen riitoineen sekä sovintoineen ja varsinkin elokuvan viimeiset kohtaukset heidän välillänsä olivat liikuttuvuudellaan 2015 elokuvavuoden parasta antia. 

Tarinassa oli oikeastaan vain kolma kohtausta, jotka ovat menestyksen kannalta suurimpia hetkiä Jobsin elämänvarrelta: 1984-vuoden Macintoshin lanseeraustilaisuus, 1988-vuoden NEXT-tietokoneen lanseeraustilaisuus ja 1998-vuoden iMacin lanseeraustilaisuus. Kohtaukset ovat hetkiä juuri ennen lanseeraustilaisuuksia ja jokainen kohtaus pitää sisällään samat henkilöhahmot. Monet ovat kritisoineet tätä päätöstä sillä Jobsin elämästä olisi ollut, vaikka kuinka paljon enemmän kuin kolmeen kohtaukseen. Itse taas olen sitä mieltä, että tämä ehkä hieman erikoinen päätös oli ehdottomasti onnistunut ja vahvojen dialogien myötä en edes osaa kuvitella miten elokuva olisi saatu yhtä koukuttavaksi toisella tapaan.  

Dialogeista päästäänkin Aaron Sorkiniin. Sorkin on henkilökohtaisesti yksi suosikeistani kun puhutaan tämän päivän käsikirjoittajista. Hänen kirjoittamansa elämänkertaelokuvat kertovat hyvin rehdisti päähenkilöstään tekemättä heistä sankareita tai vastaavasti roistoja. Sorkinin tuntien en myöskään yllättynyt siitä miten dialogikeskeinen elokuvan käsikirjoitus oli ja hyvä, että oli sillä se on hänen vahvuutensa ja sen ansiosta hän on kertaalleen oscar-pytyn itsellensä saalistanut.

Näyttelijäsuoritukset olivat aivan täydelliset.  Nähtyäni elokuvan en ollut yhtään hämilläni siitä miksi molemmat sekä Michael Fassbender, että Kate Winslet saivat oscar-ehdokkuutensa. Itseasiassa en olisi ollut yhtään yllättynyt jos jompikumpi olisi voittanut itse pystin sillä niin hyviä he olivat tämän elokuvan aikana ja niin oli myös kaikki muutkin näyttelijät (kyllä, mukaan lukien myös Seth Rogen). 

Steve Jobs on ehdottomasti paras Jobsista kertova elokuva minkä olen itse nähnyt. Itse pidin aivan suunnattomasti ja olin elokuvan lumoissa aina alusta loppuun asti. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista elokuvista.

Jos satut pitämään fiksuista dialogielokuvista niin tulet todennäköisesti pitämään tästäkin.

Vasta toinen viiden tähden elokuva vuodelta 2015.

Painajainen Elm Streetillä (2010)

Vuoden -84 kulttihahmo Freddy Krueger palaa Elm Streetin teinien uniin.

Alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä kuuluu aikakautensa merkittäviin kauhuelokuviin, sillä elokuvan idea oli uniikki, varsin mielenkiintoinen sekä aikakauteensa verrattuna hyvin toteutettu myös ulkonäöllisesti. Tämäkin elokuva on joutunut 2000-luvun kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinnin uhriksi ja jälki on myös sen näköinen. 

Uudelleenfilmatisointi ei tuo (yllätys yllätys) yhtään mitään uttaa tähän jo loppuun kulutettuun tarinaan. Lähtökohtaisesti tarina on lähes sama kuin -84 vuoden Elm Street. Teinityttö Nancy ja hänen kaverinsa kokevat unissaan kauheuksia (pahimmassa tapauksessa he kuolevat), joiden takana on Freddy Krueger. Tajuttuaan tämän Nancy ja Quentin koittavat pysytellä hereillä eli pelin henki on se, että elät niin pitkään kuin pysyt hereillä.

Elokuvan paras anti tulee visuaalisen puolen kautta, silllä elokuva oli ulkoisesti ihan kiitettävästi tehty ja siihen oli selvästi panostettu. Freddy Krueger oli oikeasti aika creepyn näköinen ja, vaikka hänen näyttelijä (Jackie Earle Haley) ei ollutkaan ihan samalla tasolla kuin edeltäjänsä niin Freddy Krueger oli ajoittain ihan onnistunut.

Näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kiitokset, sillä mitä olen näitä uudelleenfilmatisoituja kauhukultteja nähnyt niin niissä on ollut lähes järjestäin aivan kauheita näyttelijäsuorituksia ja ajoittain tulee mietittyä, että miksi päänäyttelijät muista näyttelijöistä puhumattakaan on ylipäätänsä edes pestattu. Eikö oikeasti löydy parempia vaihtoehtoja? Ja jos ei löydy niin miksi tehdä se elokuva, jollain ö-tason näyttelijöillä?

Tämän elokuvan päähenkilöiden näyttelijät Kyle Gallner (Quentin Smith) ja Rooney Mara (Nancy Holbrook) hoitivat hommansa varsin mallikkaasti. Heidän takiaan jaksoin katsoa muuten aivan katastrofaalisen tylsän tekeleen loppuun asti. Päänäyttelijöiden hyvät suoritukset tuovat kuitenkin pienen ristiriidan, sillä heidän suorituksensa rinnalla muiden suoritukset näyttivät ajoittain salkkari-näyttelemiseltä ja tasoeron ollessa niin suuri oli elokuvan seuraaminen välillä aika tuskallista.

Kyle Gallner & Rooney Mara

Se mikä elokuvassa mätti oli säikähdyskohtien epäonnistuminen lähes järjestäin. Säikähdyskohdat ovat se mistä tämmmöinen kauhuelokuva elää ja näiden epäonnistuttua tämmöinen tekele on hyvin lähellä täydellistä pannukakkua. Useimpien "säikkykohtien" aikana olin lähempänä nauraa kuin säikähtää ja varsinkin se kohta kun Nancy meni vaatekaappiin piilon ja Freddy ilmestyi hänen viereen sanoen "pöö" oli semmoinen kohta, että minä väsynyneenä sekä elokuvaan tylsistyneenä repesin aivan totaalisesti. 

Painajainen Elm Streetillä (2010) on mielestäni suhteellisen turha tekele eikä pärjää alkuperäiselle ei sitten millään tasolla. Tylsääkin tylsempi remake, joka toistaa niin monen edellisen kauhukultin remake-versioiden heikkoudet. Hauskaa tässä oli se, että elokuvan teemana on "älä vain nukahda" ja varsin ironisesti tämä elokuva pistää kyllä katsojansa untenmaille. Annan kaksi tähteä kuitenkin varsin onnistuneesta Freddy Kruegerista sekä Maran ja Gallnerin roolisuorituksista. 

 

Inside Llewyn Davis (2013)

Llewyn Davis, taiteilija joka ei koskaan saavuttanut menestystä, vaikka antoi kaikkensa Folk-musiikille.   

Olen tutustunut Oscar Isaaciin näyttelijänä vasta viime aikoina. Itseasiassa vasta viime viikolla nähtyäni Star Wars episodi VII elokuvateatterissa. Hänen esittämänsä hahmo teki minuun heti vaikutuksen ja sitä kautta halusin nähdä kyseiseltä näyttelijältä jotain muutakin ja IMDb:en kautta törmäsin Inside Llewyn Davisiin. Tämä kuulostaa ehkä hieman hullunkuriselta, mutta heti nähtyäni elokuvan kannet tiesin pitäväni tästä elokuvasta. 

Elokuva kertoo viikon Llewyn Davisin elämästä. Llewyn Davis on köyhä Folk-muusikko, joka majailee milloin kenenkin sohvalla.  Traaginen, mutta samalla koominen hahmo, joka ei suostu irtautumaan periaatteistaan ja täten ei saa vastineeksi elämältä muuta kuin vastoinkäymisä toistensa perään. Karkaavista kissoista abortteihin ja sen sun muuta. Oscar Isaacin näyttelemä Llevyn Davis on näin elokuvan vasta nähneen ja ihan sen hullaannuttaman katselijan silmissä aivan loistava. Täydellinen hahmo, joka ei ole oikeesti ihmisenä täydellinen ei sinne päinkään. Hän ei ole paha ei, mutta hän ei ole mikään sankarikaan vaan siltä välimaastolta. Arvostusta kovasti hakeva muusikko, jonka välinpitämättömyys muuhun elämään on niin suurta, että se alkaa olemaan jo koomista. En osaa kuvailla häntä paremmin sillä vaan tämän elokuvan nähnyt tietää mistä on kyse.

Inside Llevyn Davis ei sisällä erikoista tai oikeastaan minkäänlaista juonta tai no onhan siinä juoni, mutta se jää pimentoon loistavien hahmojen sekä huumorin taakse niin ettei katsoja edes huomaa sitä. En ole eläissäni nauttinut pelkistä hahmoista niin paljon kuin tämän elokuvan aikana nautin. Jokainen oli oikeesti juuri sellainen mitä elokuva tarvitsi ja, vaikka jotkut hahmot olivatkin vain murto-osasekunnin elokuvan mukana niin he ottivat paikkansa kunnioitettavasti.

Jos nyt pitäisi sanoa elokuva, joka omaa parhaan soundtrackin niin tämä nousisi itselläni mieleen. Oscar Isaacin tuotanto on minulle vieras enkä tiedä onko hän edes julkaissut biisejä tämän elokuvatuotannon ulkopuolella, mutta tämän elokuvan perusteella hänen pitäisi. En myöskään uskonut ikinä pitäväni Justin Timberlakesta mikrofonin ääressä, mutta joudumpa sanomaan, että jos alkaisi tekemään folkkia niin voisin harkita kuuntelevani sitä.

Vasta elokuvan nähneenä sain tietää, että tämän elokuvan käsikirjoittajat olivat myös Menetetty Maan elokuvan takana ja tämä ei yllättänyt yhtään. Musta huumori näyttäisi olevan Joel sekä Ethan Coenien nimikkomerkki ja voin varmuudella luvata, että tulen katsomaan näiden herrojen muutkin tekeleet ja A Sirious Man on jo heti seuraavan katselulistallani.

Inside Llewyn Davis on komedia, tai oli sitä ainakin minulle. Moni voisi sanoa sitä masentavaksi sillä elokuvan huumori on niin mustaa, että se voi jäädä katsojalta huomaamatta. Ironian tajua pitää olla jos haluaa saada tästä elokuvasta kaiken irti. Itse näin mustan huumorin ja ironian uskollisena kannattajana rakastin elokuvaa alusta loppuun asti.