Swiss Army Man (2016)

If my best friend hides his farts from me then else is he hiding from me, and why does that make me feel so alone?

Harry Pottereiden jälkeen olen joutunut pettymään Daniel Radcliffen elokuviin joka ikinen kerta. Syy ei ole tietenkään hänen sillä hänen tähdittämät elokuvat ovat olleet poikkeuksetta ohjaukseltaan sekä käsikirjoitukseltaan tylsiä ja mitään antamattomia. Viimeisimpänä esimerkkinä Victor Frankenstein (2015), joka oli mielestäni Radcliffen osalta todella hyvä, mutta elokuva itsessään oli yksi vuoden tylsimpiä tekeleitä. Swiss Army Man on kaikkia muuta kuin tylsä. 

Autiolle saarelle haaksirikkoutunut ja pahasti masentunut Hank (Paul Dano) löytää rannalta ruumiin (Daniel Radcliffe) jolla on uskomattomia kykyjä.  Yhdessä he lähtevät absurdille matkalle, jonka aikana molemmat oppivat toisiltaan elämästä ja ystävyydestä. 

Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana olin jo valmiina lyttäämään tämän sillä elokuva alkoi hirveen pitkällä pieruvitsillä, joka oli hieman yliampuva enkä oikein tiennyt mitä mieltä siitä pitäisi olla. Jatkoin kuitenkin elokuvan katsomista ja hyvä, että jatkoin sillä elokuvan yliampuva koomisuus sekä tabujen rikkominen alkoi pikkuhiljaa olemaan ihan fine ja päästessä sen kanssa samalle sivulle oli elokuva yksi vuoden parhaimmista.

Tämä elokuva oli oma itsensä kaikkineen riskeineen ja se jos jokin on ihailtava piirre elokuvassa. Tämä ei ole blockbuster-elokuva eikä tämä ei varmasti kolahda ihan kaikille, mutta kehotan silti kaikkia katsomaan tämän. Me eletään aikakautta, jossa kaikki elokuvat uudelleen filmatisoidaan ja elokuva-sarjoja jatketaan väkisin. Niin moni elokuva tuntuu olevan massatutantoa sekä pelkästään rahan takia tehtynä eikä omalaatuisia elokuvia tunnu tulevan millään. Swiss Army Man rikkoo tämän kaavan.

Elokuvan pointtina on ystävyys, rakkaus ja asiat jotka me pidetään sisällä, vaikka meidän tekeekin mieli sanoa ne ja näiden tunteiden metaforana toimii pierut. Kyllä, se kuulostaa oudolta ja näyttääkin siltä, mutta se on tehty niin hyvin, että katsoja ymmärtää asian ja alkaa samaistua näihin hahmoihin. Elokuvan aikana oli niin monta tunteikasta ja varsin fiksuja dialogeja, että elokuvan absurtisuus jää tämän taakse. 

Daniel Radcliffen eli ruumis nimeltä Manny oli aivan loistava. En tiedä miten paljon puhuvan ruumiin esittämiseen tarvitaan taitoa, mutta tämä oli Radlciffen osaltakin aivan loistava. Hän sai tämän ruumiin elämään ja varsinkin kun Hank ja Manny kävivät keskusteluja niin Manny loisti niissä ihan täydellisesti. Paul Danon roolisuoritus oli myöskin loistava. Hän oli ottanut masentuneen ja itsetuhoisen kaverin roolin hyvin omakseen. 

Soundtrack oli myös aivan loistava sekä elokuvan visuaalinen puoli oli myöskin onnistunut. En oikeastaan löydä tästä elokuvasta mitään pahaa sanottavaa.

A

Viikon Top-5 (Ohjaajat)

Taas on kulunut aikaa viime kertaisesta postauksesta. Olen innostunut kirjoittamaan toista blogia, joka vie suurimman osan mielenkiinnostani blogimaailmaa kohtaan. Ei syytä kuitenkaan huoleen sillä aion jatkaa täälläkin kirjoittamista ja koitan skarpata parhaani mukaan!

Tämän viikkoisen aihe on aika kimurantti, sillä hyviä ohjaajia on paljon ja niiden vertaaminen on hirveän vaikeata. Tämä lista tulee olemaan minun suosikki ohjaajista eli en välitä tässä siitä kuka on oikeesti paras ohjaaja vaan vain ainoastaan siitä kenen elokuvat yksinkertaisesti kolahtavat minulle ja kenen elokuvia odotan eniten jne.

5. Quentin Tarantino (Pulp Fiction)

Täysin omalaatuinen kosketus elokuvamaailmaan. Tarantinon leffat tunnetaan räiskyvinä ja verisinä toimintaelokuvina, jossa kuitenkin on loistavat dialogit sekä tarinat. Itse pidän Tarantinon tekeleistä ja minulla on mielessä, että tekisin top-5 postauksen hänen elokuvistaan mikä varmaan kertoo jo jonkin verran siitä miten paljon arvostan häntä ja miten paljon pidän hänen elokuvistaan. 

4. Nicolas Winding Refn (Drive)

Jos Quentin Tarantinolla on omanlaisensa tatsi niin sitä on myös tälläkin herralla. Drive, Only God Forgives sekä Bronson ovat kaikki uniikkeja tapauksia elokivien suhteen ja sillä tavalla uniikkeja, että minä ainakin tykkään. Drive on ehdottomasti paras näistä ja se onkin yksi lempielokuvistani. Kyseisellä ohjaajalla on taiteellinen tatsi elokuvissaan ja ymmärrän kyllä jos hänen tuotoksistaan ei pidä sillä esim. Only God Forgives oli aluksi minun makuuni vähän liiankin erikoinen, mutta jo toisella kertaa aloin pitämään elokuvast. Odotankin nyt pääseväni näkemään hänen uusimman (The Neon Demon) elokuvan ja jännitän kovasti, että mihin suuntaan hänen elokuvansa menevät.  

3. Alejandro González Iñárritu (The Revenant)

Kahdesti peräkkäin vuoden parhaaksi ohjaajaksi valittu Alejandro González Iñárritu on varmaan tämän hetken kovin nimi tällä saralla. Mies antaa kaikkensa ja vaati myös todella paljon mikä tuli The Revenantin kuvauksissa ilmi todella näkyvästi sillä hän halusi kuvata elokuvan luonnon "armoillla". Jokainen kohtaus oli kuvattu luonnon valolla ja luonnon tuotteilla ja se vei aikaa, rahaa sekä koetteli varmastikin niin näyttelijöitä kuin myös kuvausryhmää. Birman sekä The Revenant ovat aivan loistavia, en malta odottaa näkeväni herran tulevia elokuvia.

2. Christopher Nolan (Inception)

Mies joka ei esittelyitä kaipaa. Mies joka toi Batman elokuvat uudelle tasolla ja samalla nosti sarjakuvista tehtyjen elokuvien tunnettavuutta sekä mainetta. Synkästä tyylistä tunnetuksi tullut ohjaaja on viime aikoina myös onnistunut elokuvissa Inception ja Interstellar. Ensimmäinen näistä pokkasi parhaan elokuvan palkinnon vuodelta 2009.  Innolla odotan hänen seuraavaa elokuvaa joka kantaa nimeä Dunkirk. 

1. Ethan Coen & Joel Coen (Menetetty maa)

Veljekset kuin ilvekset tai jotain sinnepäin. Näiden veljesten tuotanto on poikkeuksetta iskenyt minuun aina. Heidän Synkkä sekä välinpitämätön huumori on vain jotain niin täydellistä. Menetetty maa sekä Inside Llewyn Davis ovat molemmat minun lempi elokvia. Myös Kova kuin kivi, Hail Caesar!, Burn After Reading, A Serious Man ja itseasiassa lähes kaikki heidän ohjaamat elokuvat ovat katsomisen arvosia. Loistava parivaljakko 

Mitä mieltä olit listasta? Löytyisikö joku näistä sinun listaltasi vai olisiko listasi ihan erillainen?

Sing Street (2016)

No woman can truly love a man who listens to Phil Collins.

Kulunut kesä on ollut elokuvien osalta todella köyhä. Suurin osa suuren budjetin omaavista elokuvista ei vain onnistunut täyttämään siihen kohdistuneita odotuksia, vaikkakin kirjoitin varsin hyvään sävyyn Suicide Squasista niin syy siihen oli se, että monet olivat haukkuneet kyseisen elokuvan aivan täysin ja halusin kertoa siitä täten jotain hyvääkin. (Elokuvahan ei ollut missään nimessä täydellinen ja sisälsi paljon puutteita, mutta ei se ollut kuitenkaan huono.) Tällä hetkellä tulee mieleeni kaksi elokuvaa, jotka ovat kesän aikana onnistuneet vakuuttamaan minut (The Gonjuring 2 ja The Nice Guys) ja se on tosi vähän. Onneksi pienen luokan elokuvat yllättävät, joka kesä ja tämän kesän suurin yllättäjä on Sing Street.

John Carney on tunnettu elokuvista Once sekä Begin Again ja olen pitänyt molemmista. Kaikki nämä kolme ovat vahvasti musiikkipainotteisia elokuvia ja John Carney osaa selvästi tämän osa-alueen. Once on hieman hämärän peitossa sillä sen katsomisesta on kulunut hirveesti aikaa, mutta Begin Againin näin viime vuonna ja se oli hämmästyttävän hyvä. En osannut odottaa pitäväni siitä elokuvasta niin paljon ja niin kävi myös tämän elokuvan aikana.  

Sing Street kertoo nuoresta pojasta Conorista.  Hän käy elämässään pientä murrosaikaa. Vanhemmat riitelevät, uudessa koulussa häntä vaanii pahamaineinen kiusaaja sekä koulun rehtori, joka on ottanut Conorin silmätikukseen. Tämän lisäksi hän ihastuu koulun pihassa näkyvään tyttöön, joka on häntä selvästi vanhempi ja joka hakee mallin uraa. Conor päättää hurmata kyseisen tytön perustamalla bändin jonka musiikkivideoihin tyttö voisi tulla esiintymään. 

Toi voi kuulostaa aika kyseenalaiselta idealta, mutta uskokaa tai älkää se toimii niin hyvin kuin vain pystyi. Sing Street on elokuva, joka välittää murrosikäisen pojan tunteet ja tietämättömyyden loistavasti katsojalleen sillä osasin samaistua Conoriin lähes, joka hetkellä ja ymmärsin hänen tekemiset aivan täysin. Conor oli suorastaan täydellinen kuvaus nuoresta, joka hakee itseään. Hänen Bändinsä jäsenet olivat myös uskottavia ja varsin viihdyttäviä. Toiset heistä olivat hieman jämptejä kyläläisiä kuin taas toiset vähän laajanäköisempiä kaupunkilaisia. Yhdessä he muodostivat todella viihdyttävän kaveriporukan. 

Sing Street on myös romanttinen elokuva, joka varmasti ei tule yllätyksenä John Carneyn elokuvia katsoneille. Conor ja Raphina ovat "parina" myöskin uskottavvia ja kohtaavat monia mutkia matkan varrella. JA TIEDÄN! Sanon useasti tässä postauksen aikana "uskottava" sanaa, mutta se tämä elokuva vaan on niin uskottava ja todellisen tuntuinen. 

Elokuva on varsin hyvän mielen elokuva. Itse katsoin elokuvaa hymyssäsuin lähes koko sen ajan enkä maltannut lopettaa hymyilyä sen jälkeenkään. Pidin tunnelmasta, elokuvan musiikki oli tunnelmaltaan erittäin onnistunut ja Conorin kasvaminen ja bändin tyylin etsiminen olivat varsin kiinnostavaa katsottavaa. Conorin ja Ann:n tarina oli myös kiva ja toi elokuvan ja toi ihan omat seikkailut ylä-aste/amiksetn seikkailut mieleen. 

Isot peukutukset myös näyttelijävalinnoille sillä elokuvan päätähdet ovat todella tuntemattomia. Conorin näyttelijä Ferdia Wash-Peelo ei ole näytellyt yhdessäkään elokuvassa tai tv-sarjassa imdb:n mukaan ja Raphinan näyttelijä Lucy Boynton on myöskin todella tuntematon nimi.  

Kesän parhaita elokuvia ja varmasti yksi koko vuoden parhaimmista.

Arvio: A

Lyhyempiä arviota (Osa 1)

Olen katsonut aivan hirveesti elokuvia viime aikoina enkä ehdi millään kirjoittamaan jokaisesta omaa postausta, joten ajattelin tehdä tämmöisen postaus-sarjan, jossa käyn niitä vähän lyhyemmin ja jos joku näistä elokuvista kiinostaa jotakin lukijaa tavallista enemmän nii voi kommenteissa pyytää minua tekemään ihan kunnon arvostelenu kyseisestä elokuvast! Ainiin ja aloitan tämän postauksen myötä myös uuden arvosteluasteikon käyttämisen koska viiden tähden asteikko oli aivan liian kapeauloitteine. Halusin myös jotain omaperäistä tähän arvoisteluasteikkoon ja päädyinkin jenkeissä käyttämään A-F kirjain arvosteluun, jossa A on paras ja F huonoin. Mukana on myös plussat sekä miinukset, eli toisin sanoen A+ on korkein arvosana ja F- on alhaisin. 

The Nice Guys (Ohjannut Shane Black)

Tähän mennessä kuluneen vuoden paras elokuva. Tiesin jo katsoessani elokuvan traileria, että tulen pitämään tästä elokuvasta ja elokuvan nähneenä voin sanoa, että pidin tästä vielä enemmän kuin olisin osannut odottaa. Ryan Gosling sekä Russel Growe muodostivat loistavan parivaljakon, joka kantoi elokuvaa jo itsessään loistavasti. Gosling esittää elokuvassa yksityisetsivää, joka on aika paha tunari ja Growe on taas mies, joka tekee etsivä hommia laittomasti ilman ammattinimikettä, mutta on työssään aivan saakelin hyvä. Nämä kaksi yhdistävät voimansa yhden tapauksen takia ja tästä alkaa hulvattoman koominen matka. Tässä elokuvassa vain onnistui kaikki. Käsikirjoitus sekä ohjaus oli timanttisen hyvää ja vaikka tässä olikin semi kulunut idea ns "hyvän ja tunarin " kaksikon tekemisistä niin se oli tehty uudella ja varsin virkistävällä tavalla. Pari ylilyöntiä elokuvan aikana oli jossa olin hetkellisesti jopa myötähäpeän vallassa, mutta ne eivät vaikuttanut kokonaisuuteen niin pahasti, että elokuvakokemus olisi jotenkin pilaantunut. A- 

Demolition (Ohjannut Jean- Marc Vallée)

Henkilökohtaisesti odotin tätä elokuvaa todella paljon sillä idea vaikutti todella mielenkiintoiselta ja kaikki jotka ovat seuranneet blogiani vähän pidempään niin tietää, että Jake Gyllenhaal on yksi lempaareistani kun puhutaan näyttelijöistä. Elokuva kertoo siis miehestä, joka menettää vaimonsa autokolarissa, mutta vastoin kaikkia odotuksia hän ei tunne surua tai mitään vastaavaa jota kuuluisi tuntea. Minua kiehtoi elokuvan sanoma, mikä koskee meitäkin aikalailla sillä nykyään ihmiset eivät elä tätä hetkeä vaan ajattelevat koko ajan tulevaa ja mennyttä ja se miten elokuva toi sen valkokankaalle oli onnistunut. Jake Gyllenhaalin roolisuoritus oli moitteeton, mutta ei kuitenkaan yllä parhaimpaansa mitä Nightcrawel ja Southpaw nähtiin, mutta toisaalta tarina eikä henkilöhahmokaan antanut siihen samanlaista mahdollisuutta. Naomi Watts oli elokuvassa myöskin varsin moitteeton ja hänen sekä Gyllenhaalin kemia toimi todella hyvin. Naomi Watssin hahmon lasta esittänyt Judah Lewis oli myöskin ihan hyvä. Oikeeastaan kaikki näyttelijät hoitivat hommansa. En oikeastaan tiedä mistä se kiikasti, mutta en saanut tästä elokuvasta niin paljon irti kuin olisin halunnut. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, mutta tämä oli kuitenkin varsin hyvä leffa ja suosittelen katsomaan! B

American Ultra (Ohjannut Nima Nourizadeh)

Oletko nähnyt Jason Bourne -elokiva? Tämä on aikalailla sen kaltainen, mutta Jasonin tilalla päähahmona toimii Jesse Eisenbergin esittämä pilvie poltteleva ja paniikkihäiriöstä kärsivä Mike Howell. Yllätyin siitä, että ylipäätänsä pidin tästä elokuvasta. Olin aivan varma, että tulen haukkumaan tämän lyttyyn, mutta noh onneksi näin päin. Mike Howell on siis ihmiskoe, joka on tehty mahdollisimman vaaralliseksi "tappokoneeksi" eli toisin sanoen hän on vaan pirun hyvä pistämään vastustajia maihin. Hän ei kuitenkaan itse tiedä tästä ennen kuin hänen puotiinsa hyökätään ja tämän seurauksena hän pistää tusinan verran palkkamurhaajia maihin. Elä katso tätä elokuvaa tosissasi vaan anna tälle mahdollisuus sillä jos et ota jokaiseen pieneen yksityiskohtaan kiinni niin voit oikeasti viihtyä tämän elokuvan parissa. Jesse Eisenberg oli loistava roolissaan, jopa Kristen Stewart oli tässä elokuvassa varsin kelvollinen ja ehkä parhaimmillaan. Heidän kemiansa toimi hyvin ja lähes kaikki hahmot toimi yllättävän hyvin ja ainut joka jäi häiritsemään elokuvan aikana oli myös Spider Man kolmosen aikana flopannut näyttelijä Topher Grace sillä hänestä ei vaan ole pahiksen rooliin ja se olikin tämän elokuvan isoin miinus. Muuten tarina oli puoleensa vetävä hauska ja äärimmilleen vedetty huumori/toiminta elokuva! B- 

Tämmöistä tällä kertaa. Mitäs mieltä olette näistä mini-arvosteluista ja uudesta arvoteluasteikosta? Jos jokin elokuva jäi mieleesi näistä ja haluaisit kokonaisen postauksen siitä niin laita kommenttiboksiin niin voin mahdollisesti tehdä sen!

48h lukumaratoni (Loppu)

Törmäsin Tarinoiden syvyydet blogia lukiessani tähän ideaan ja innostuin ajatuksesta heti! Olen ollut niiiin laiska kirjojen suhteen tämän kesän aikana, että oikein hävettää. Elokuvat ja tv-ohjelmat ovat ottaneet minusta tukevan yliotteen ja nyt siihen on reagoitava jotenkin. Mikä sen tehokkaampi tapa ottaa itsestään niskasta kiinni kuin kahden päivän maratoni.

Kirjoja joita luen ovat: 

Sunset Park - Paul Auster

Oman elämänsä sankari - John Irving

Sormusten ritarit - J.R.R. Tolkien

Dorian Grayn - Oscar Wilde

23:05 - aloitin maratonin

0:14 - olen lukenut  59 sivua kirjasta Sunset Park ja olen tällä hetkellä kirjan sivulla 200. Pitääpä todeta, ettei valitsemani kirjat taida olla ihan parhaita maratoonaamiseen, mutta näillä mennään. :D Nyt käyn unten maille, joten palataan huomenna tämän pariin! 

12:33 - Pari muuttujaa tuli vastaan ja joudun tekemään tänään pari hommaa, jotka vie aikaa. Toivon mukaan pääsen illempana takaisin kirjojen pariin.

19:18 - Sormusten ritarit on luettu. Sain kuin sainkin aikaa lukemiseen sillä minun piti matkustaa porukoiden luokse tekemään pari hommaa, mutta en tykkää lukea julkisilla paikoilla joten olin jo varma etten tulevan bussimatkan yhteydessä tule koskemaankaan kirjoihini, mutta toisin kävi. Luin kirjaa matkalla jonkin verran ja loput porukoilla. Itse kirjasta en pitänyt niin hirveästä ja annoin kolme tähteä goodreads sivustolla.

0:04 - Olen lukenut 60 sivua illan aikana. Viimeiset sata sivua enään jäljellä Sunset Parkissa.

1:26 - Paul Austerin Sunset Park on saatettu päätökseen. Kirja oli hyvä, mutta jostain kohdin myöskin todella uuvuttava. En suosittele maratonilukemiseksi. :D

15:29 - 116 sivua luettu Dorian Graysta. Suomennos ei mielestäni eroa kummoisesti siitä toisesta minkä aikoinaan luin.

18:00 - 20 sivua Steve Jobsia eteenpäin. Ei oikein ole tänäänkään lähtenyt niin kuin olisin toivonut. Voisin ottaa jonkun nopealukuisen nuortenkirjan tähän päätteeksi.

22:01 - i'm done. Dorian Gray on luettu! Olen lukenut nyt 816 sivua ja päätänkin maratonin tähän. Ei mikään ihmeellinen tulos ja olen 24 tunnin maratoneilla saanut lähes yhtä paljon luettua, mutta tämä on kuitenkin lähes enemmän kuin mitä olen lukenut koko kesän aikana, joten pitää olla aika tyytyväinen. :)

Tähän mennessä olen lukenut 816 sivua.

Mukaan pääsee vielä, joten jos innostut ajatuksesta niin liity ihmeessä mukaan!:)

Nerve (2016)

We dare you!

Minulla ei ollut aikomustakaan käydä katsomassa kyseistä elokuvaa, mutta kaverin pyynnöstä ja hetken mielijohteesta päädyin leffan pariin. Nerve on elokuva online pelistä, joka on kuin totuus tai tehtävä ilman totuutta. Pelissä voit valita oletko pelaaja vai katsoja. Katsojat haastavat pelaajia tekemään tehtäviä joista pelaaja saa rahaa suoritettua ne ja tehtävät totta kai vaikeutuvat mitä pidemmälle pelaaja etenee. Tarinan päähenkilöinä toimivat yleensä kaverinsa taustalla oleskeleva Vee (Emma Roberts) ja hänellä täysin tuntematon Ian (Dave Franco). He törmäävät pelin aikana toisiinsa ja pelin katsojat haastavat heidät olemaan keskenään tiimi. Heillä molemmilla on hauskaa kunnes peli näyttää vaarallisen puolensa.

Nerve oli yllättävän viihdyttävä elokuva. Emma Roberts ja Dave Franco toimivat päähenkilöinä hyvin. He olivat uskottavia rooleissaan, varsinkin Emma Roberts josta minulla on ollut ennen aika huono mielikuva onnistui vakuuttamaan minut. Hahmot itsessään eivät olleet mitenkään erityisen mielenkiintoisia ja taustatarinat olivat aika kliseisiä, mutta kun elokuvassa päästään pidemmälle niin hahmojen karisma sekä heidän olemus alkaa olemaan hyvällä mallilla ja he ovat oikeasti viihdyttäviä osissaan. 

Pidin siitä, että elokuva oli suurimmilta osilta todella nopea tempoinen. Tapahtumat menivät nopeasti, missään kohtaan ei jääty junnaamaan turhaan paikoilleen eikä mitään kohtausta venytetty turhaan. Elokuva olis myös visuaalisesti todella hyvän näköinen ja mikä siitä jäi mieleen eniten oli neon valot. Niitä oli kirjaimellisesti lähes joka kohtauksessa ja se toimi. Se voisi olla jonkun muun elokuvan yhteydessä ärsyttävä tekijä, mutta tän elokuvan aikana se toimi.

Sitten elokuvan huonoihin puoliin. Jos aiot katsoa ja varsinkin nauttia tästä elokuvasta niin sinun ei pitäisi tarttua yksityiskohtiin kovin hanakasti sillä jos rupeat miettimään elokuvaa yhtään syvällisemmin niin tulet varmasti löytämään juoni-aukkoja aikamoisen kasan. Itselleni suurin oli tämä itse peli, mutta en halua mennä siihen sen enempää sillä en halua spoilata mitään. Lyhyesti kuitenkin kun tarkasti ajattelee niin koko elokuvassa ei ole mitään järkeä ja jos se oikeasti tapahtuisi niin sitä ei tulisi tapahtumaan sillä, jonkun toimesta peli olisi suljettu jo ennen tämän tarinan alkua. 

Toinen asia, joka kiinnitti huomioni elokuvan aikana oli elokuvan taustamusiikki. Se ei ollut huono, mutta se oli liian tilaa ottava jos ymmärrätte mitä haen takaa. Jokaisen kohtauksen tunteet määrittyivät kyseisen kohtauksen musiikin mukaan ja se tapahtui aivan liian agressiivisesti sillä näyttelijöiden tunteiden näyttö jäi aika pahasti taka-alalle. Siinä mielestäni aliarvioitiin sekä katsojia, että näyttelijöitä.  Myös elokuvan loppu oli pienoinen let down, koska mielestäni niin monta asiaa jäi auki, joihin olisin kaivannut vastausta.

Nerve oli vauhdikas ja viihdyttävä elokuva, joka toimii hyvin jos et ota tarinaa liian vakavasti. 

Suicide Squad (2016)

We're bad guys, it's what we do.

Toivoin, että tämä elokuva onnistuisi, en vain siksi, että olin odottanut elokuvaa vaan myös siksi, että DC säilyttäisi elokuvien osalta kasvonsa sillä edellinen elokuva sukelsi niin pahasti ettei siitä pitäneet kriitikot, suurin osa katsojakunnasta ja mikä pahinta DC-sarjakuvien suurkuluttajat ja sitä maailmaa rakastavat intohimoiset fanit olivat sitä mieltä, että elokuva oli epäonnistunut lähes täydellisesti. Nyt olisi kasvojen pesu aika ja täytyy sanoa, että tällä kertaa olen eri mieltä kuin lähes järjestäen jokainen kriitikko sillä mielestäni Suicide Squad on varsin onnistunut tekele ja erittäin viihdyttävä sarjakuvapläjäys niin vanhoille faneille kuin myös uusille katsojille.

Suicide Squad on kuten sanoin DC-universumin uusin tulokas elokuvien saralta ja samalla varmasti vuoden markkinoiduin elokuva sillä elokuvaan on ollut todella vaikeata olla törmäämättä. Tuntuu, että joka ikinen kadunkulma ja nettisivusto ovat täynnä kyseisen elokuvan mainoksia, mutta ei siitä sen enempää. Lyhyesti kerrottuna tarina kertoo ryhmästä pahiksia jotka ovat yhdistetty suojelemaan ihmisiä seuraavalta supermanilta, jos hän sattuisi olemaankin tällä kertaa vihollinen eikä liittolainen. Jokaisella ryhmän henkilöllä on tietysti jonkinlainen kyky, jonka ansiosta he ovat edenneet jokainen omalla urallansa (kuka palkkamurhaajana ja kuka taas pankkiryöstäjänä) siihen pisteeseen, että heidän pysäyttämiseen on tarvittu jotain suurempaa voimaa kuin tavalliset poliisit.

Nämä kyseiset hahmot olivat loistavia! Will Smith tekee pitkästä aikaan loistavan esiintymisen. Deadshot (Will Smith) on yksi elokuvan parhaista puolista. Pallkamurhaajana toimiva satavarma tarkka-ampuja, joka osuu ampuessaan aina. Margot Robbie oli aivan fantastinen ja hän jos joku oli omaksunut roolinsa sillä hänen suorituksensa Harley Quinnina oli täydellinen.  Jopa Jai Courtney onnistui tässä elokuvassa. En olisi koskaan uskonut sillä en ole ennen nähnyt häneltä yhtään hyvää roolia ja nyt se oli just niin hyvä kuin Captain Bumerang voi olla. Diablo (Jay Hernandez) oli hahmona myös onnistunut sekä monien kriitikoiden lytistämä Joel Kinnaman esittämä Rick Flagg oli mielestäni erittäin onnistunut. En ymmärrä miksi hänen rooliaan ollaan kritisoitu. Lyhyesti voisin sanoa, että kaikki onnistuivat roolissaan. Ainoa pettymys hahmojen kohdalla oli Jokeri ja sekin oli vain siksi, että hän oli yllättävän pienessä roolissa eikä oikeastaan vaikuttanut elokuvan kulkuun millään tavalla.

Suicide Squadia on parjattu paljon sekavuudestaan, minkä ymmärrän sillä elokuvasta oli selvästi leikattu muutamasta kohdasta niin, että katsoja huomaa, että kyseisen kohtauksen olisi kuulunut olla pidempi, mutta syystä tai toisesta siitä oli otettu osa pois eikä tämä haittaa minua katsojana paljoa jos se olisi tehty siististi, mutta kun ei. Ne olivat aika räikeitä tässä elokuvassa. Tämä on kuitenkin vain yksi miinus, joka ei mielestäni pilaa elokuvaa. Itse tarinaa en taas pidä mitenkään erityisen sekavana. Itseasiassa olin aika yllättynyt siitä miten niin moni kriitikko oli sitä mieltä. Mielestäni tarina meni sutjakkaasti eteenpäin ilman mitään ihmeellistä häsellystä. Aluksi kerrotaan taustaa ja rakennetaan tulevaa, sitten pienien erimielisyyksien jälkeen ryhmä alkaa pitää yhtä ja sitten taistellaan pahista vastaan. Hyvin simppeli idea sekä toteutus.

Tarinan toinen miinus tulee pääpahiksesta. En tiedä onka pääpahiksen kertominen tässä tapauksessa, jopa spoileri, joten en kerro sitä. Sanon kuitenkin sen, että se on aika mitään sanomaton ja jossain kohtauksessa aika naurettava, mutta ei hyvällä tavalla. Tämäkään ei pilaa elokuvaa, sillä pahiksella on kuitenkin on kaikki mahdollisuudet tehdä todellista tuhoa ja uskon, että moni voi jopa pitää tästä. Minä en vaan tykännyt.

Suicide Squad on elokuva, joka elää loistavien hahmojensa kautta. Tarina on suht simppeli, mutta toimiva ja kokonaisuutena tämä oli onnistunut tekele.