No woman can truly love a man who listens to Phil Collins.
Kulunut kesä on ollut elokuvien osalta todella köyhä. Suurin osa suuren budjetin omaavista elokuvista ei vain onnistunut täyttämään siihen kohdistuneita odotuksia, vaikkakin kirjoitin varsin hyvään sävyyn Suicide Squasista niin syy siihen oli se, että monet olivat haukkuneet kyseisen elokuvan aivan täysin ja halusin kertoa siitä täten jotain hyvääkin. (Elokuvahan ei ollut missään nimessä täydellinen ja sisälsi paljon puutteita, mutta ei se ollut kuitenkaan huono.) Tällä hetkellä tulee mieleeni kaksi elokuvaa, jotka ovat kesän aikana onnistuneet vakuuttamaan minut (The Gonjuring 2 ja The Nice Guys) ja se on tosi vähän. Onneksi pienen luokan elokuvat yllättävät, joka kesä ja tämän kesän suurin yllättäjä on Sing Street.
John Carney on tunnettu elokuvista Once sekä Begin Again ja olen pitänyt molemmista. Kaikki nämä kolme ovat vahvasti musiikkipainotteisia elokuvia ja John Carney osaa selvästi tämän osa-alueen. Once on hieman hämärän peitossa sillä sen katsomisesta on kulunut hirveesti aikaa, mutta Begin Againin näin viime vuonna ja se oli hämmästyttävän hyvä. En osannut odottaa pitäväni siitä elokuvasta niin paljon ja niin kävi myös tämän elokuvan aikana.
Sing Street kertoo nuoresta pojasta Conorista. Hän käy elämässään pientä murrosaikaa. Vanhemmat riitelevät, uudessa koulussa häntä vaanii pahamaineinen kiusaaja sekä koulun rehtori, joka on ottanut Conorin silmätikukseen. Tämän lisäksi hän ihastuu koulun pihassa näkyvään tyttöön, joka on häntä selvästi vanhempi ja joka hakee mallin uraa. Conor päättää hurmata kyseisen tytön perustamalla bändin jonka musiikkivideoihin tyttö voisi tulla esiintymään.
Toi voi kuulostaa aika kyseenalaiselta idealta, mutta uskokaa tai älkää se toimii niin hyvin kuin vain pystyi. Sing Street on elokuva, joka välittää murrosikäisen pojan tunteet ja tietämättömyyden loistavasti katsojalleen sillä osasin samaistua Conoriin lähes, joka hetkellä ja ymmärsin hänen tekemiset aivan täysin. Conor oli suorastaan täydellinen kuvaus nuoresta, joka hakee itseään. Hänen Bändinsä jäsenet olivat myös uskottavia ja varsin viihdyttäviä. Toiset heistä olivat hieman jämptejä kyläläisiä kuin taas toiset vähän laajanäköisempiä kaupunkilaisia. Yhdessä he muodostivat todella viihdyttävän kaveriporukan.
Sing Street on myös romanttinen elokuva, joka varmasti ei tule yllätyksenä John Carneyn elokuvia katsoneille. Conor ja Raphina ovat "parina" myöskin uskottavvia ja kohtaavat monia mutkia matkan varrella. JA TIEDÄN! Sanon useasti tässä postauksen aikana "uskottava" sanaa, mutta se tämä elokuva vaan on niin uskottava ja todellisen tuntuinen.
Elokuva on varsin hyvän mielen elokuva. Itse katsoin elokuvaa hymyssäsuin lähes koko sen ajan enkä maltannut lopettaa hymyilyä sen jälkeenkään. Pidin tunnelmasta, elokuvan musiikki oli tunnelmaltaan erittäin onnistunut ja Conorin kasvaminen ja bändin tyylin etsiminen olivat varsin kiinnostavaa katsottavaa. Conorin ja Ann:n tarina oli myös kiva ja toi elokuvan ja toi ihan omat seikkailut ylä-aste/amiksetn seikkailut mieleen.
Isot peukutukset myös näyttelijävalinnoille sillä elokuvan päätähdet ovat todella tuntemattomia. Conorin näyttelijä Ferdia Wash-Peelo ei ole näytellyt yhdessäkään elokuvassa tai tv-sarjassa imdb:n mukaan ja Raphinan näyttelijä Lucy Boynton on myöskin todella tuntematon nimi.
Kesän parhaita elokuvia ja varmasti yksi koko vuoden parhaimmista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti